Kansainvälinen kivuntutkimusyhdistys IASP päivitti heinäkuussa kivun määritelmän. Aiempi määritelmä oli vuodelta 1979, ja sen jälkeen on tullut valtava määrä uutta tutkimusta ja tietoa kivusta. Itse määritelmä ei muuttunut paljon, ja se on suomeksi kapulakielisyydessään jokseenkin tällainen: Kipu on epämiellyttävä sensorinen ja emotionaalinen kokemus, johon liittyy todellinen tai mahdollinen kudosvaurio tai se muistuttaa sellaista. Kivun nykyiseen määritelmään liittyy lisäksi tärkeitä tarkennuksia.
Kipu on aina yksilöllinen kokemus, johon vaikuttavat vaihtelevissa määrin biologiset, psykologiset ja sosiaaliset tekijät. Sama fysiologinen ärsyke voi aiheuttaa eri ihmisille eri vahvuisen kipukokemuksen. Kipu ja nosiseptio ovatkin eri ilmiöitä. Nosiseptiolla viitataan hermojen välittämiin viesteihin kudosvauriosta. Esimerkiksi, jos potkaisen varpaani oveen, niin tuntohermojen välittämät viestit ovat nosiseptiota, kokemani jomotus taas kipua. Tutkimuksissa on havaittu, että kivun kokemukseen vaikuttavat fysiologisen ärsykkeen (kuten fyysinen vamma) lisäksi merkittävästi monet muut tekijät, kuten tunteet, ihmisen arvio tilanteen vaarallisuudesta ja aiemmat kokemukset. Pelot ja tulkinta kivun vaarallisuudesta vahvistavat kivun kokemusta. Toisaalta esimerkiksi mielihyvän tunteet tai kokemus reilusta kohtelusta voivat lievittää kipua. Jopa vahingonilon tunne voi lievittää kipua: kun myös kaveriin sattuu, ei oma kärsimys tunnukaan niin pahalta!
Miten kipuun tulisi suhtautua?
Suhtautumisemme kipuun on myös osin opittua. Kulttuurien välillä onkin huomattu olevan eroja siinä, miten kipua siedetään ja ilmaistaan ja miten kipu vaikuttaa käyttäytymiseen. Kärjistetysti sanoen Pohjois-Euroopassa arvostetaan tyyneyttä kivun edessä ja Etelä-Euroopassa kipua ilmaistaan äänekkäämmin. Ihmiset oppivat kivun käsitteestä kokemuksiensa kautta koko elämänsä ajan aina varhaisesta lapsuudesta lähtien.
Ihmisen kokemus kivusta täytyy ottaa todesta. Välillä kuulee edelleen, että ihmisen kipukokemusta on mitätöity; ”ei ole mahdollista, että olet noin kipeä”. Tämä on yksiselitteisesti väärä tapa toimia, eikä vastaa nykyistä tietämystä kivusta. Ihmisen kokemuksen aito kuunteleminen ja todesta ottaminen johtaa luottamukseen ja hyvään hoitosuhteeseen. Tämä tukee ihmisen omien endogeenisten, eli sisäsyntyisten kivunlievitysmekanismien vahvistumista. Näillä mekanismeilla on tärkeä osa kaikessa kivunhoidossa ja ne parantavat hoidon tehoa.
Akuutilla kivulla on yleensä ihmistä suojaava tarkoitus. Kipuaistin ansiosta osaamme välttää vaikkapa kuumaa hellan levyä. Pitkittyneessä kivussa tällaista suojaavaa vaikutusta ei välttämättä ole. Pitkittynyt kipu onkin vaikea asia hyväksyä. Usein kipu on hoidettavissa, ihminen kuntoutuu ja elämä jatkuu. Joissain tilanteissa kipu kroonistuu. Koska kipukokemukseen ja sen haittaan vaikuttavat niin monet tekijät, on usein löydettävissä keinoja, joiden avulla voi elää merkityksellistä ja hyvää elämää myös kipujen kanssa. Tässä tehtävässä voi kipupsykologi olla apuna ja tukena.
Teemu Hallikainen
Työterveyspsykologi, kipupsykologi
Finla Työterveys Oy
